Outsider: Huurteinen kuolema

Tämä novelli on extrana Seaflowerin kustantamassa Outsiderin sotaseikkailussa Petroskoin musta hämähäkki.

"..joka enemmän muistutti ikivanhaa muumiota, kuin elävää ihmistä. Arvasimme, että edessämme oli uuri tuo etsimämme kuuluisa kemisti ja salatietelijä di Doledo."

Huurteinen kuolema ei ole salapoliisikertomus, vaan scifiä tai kauhua. Alle 10 sivun novelli sijoittuu maailmansotien väliseen Ranskaan. Tarina sisältää sotilaita, poliiseja sekä hullun tiedemiehen. Loput saatte arvata tai mielummin lukea, jos satutte sen käsiinne saamaan.

Nautiskelijan kultainen kirja (toim. Juha LIndqvist)

"Rakastella
Unelmoida
Juopotella
Leikkiä
lintua ja kukkaa
ja kuolematonta
Joutilaan elämässä
sitä vasta kiirettä piisaa."

Tommy Tabermann


Inhoan aforismeja. Jos ne ovat hyviä, niin ärsyttää, että sen lukee niin nopeasti. Jos sitä ei ymmärrä, niin rupeaa miettimään, joskohan sitä on tyhmä. Jos ne ovat huonoja, niin ärsyttää muuten vaan. Aforismi vaatisi ympärilleen kertomuksen.

Ilmeisesti muut ovat eri mieltä kanssani, koska sain tämän lahjaksi ja tämä näyttäisi olevan jo toinen painos. Luin silti urhoollisesti kirjan läpi. Kuten nimikin antaa ymmärtää, kaikki aforismit tässä liittyvät johonkin nautintoon.

Outsider: Petroskoin musta hämähäkki

" 'Tämän me kostamme vielä. Lontoolaiset eivät ole saaneet kylliksi pommeja.' wehrmachtschwestwer sanoi vierelläni."

Petroskoin musta hämähäkki on Outsiderin uudempaa tuotantoa vuodelta 1961, jatkosodan aikainen sotaseikkailu ja vakoilutarina. Kuten kunnon agenttitarinassa, naiset ovat kauniita ja rosvot pahoja.
Tarina on monipolvinen ja kerronta kepeää ja siksi kirjaa on kiva lukea. Hieman tosin häiritsee se, että tässä natsit ovat hyviä ja venäläiset pahoja. No, Outsider oli tunnetusta IKL:n miehiä. Toisin kuin Karma-sarjassa, tässä se myös näkyy. Aikaa on kuitenkin kulunut jo 60 vuotta, joten olkoon se historiaa.

Kuten aina vanhoista kirjoista, haluan bongata vanhoja asioita. Vuonna 1961 kirjoitettiin vielä sabotaashi ja tupakkaa poltettiin koko ajan.

Outsider: Peli on menetetty

"Kun lisäämme vielä pigmenteeratuita lautumia kasvoihin, jonkun ihokasvin päälaelle, vahvan karvapeitteen rintaan, korkean kitalaen ja vilkkaan ihoverisuonien toiminnan, on meillä täydelliset psyykillisesti degeneroituneen henkilön tuntomerkit." 

Outsiderin Karma-sarja on takuuvarmaa tavaraa. Nämä ovat myös ihmeen hyvin kestäneet aikaa. Tämä salapoliisiromaani on vuodelta 1941. Kertomus sijoittuu aateliskartanoon, joten tämäkin vertautuu hyvin Agatha Christien kirjoihin. Kun kertomus etäännytetään lukijasta "jonnekin muualle", voi keskittyä itse tarinaan ja ihmisiin. Ja ihmiset nyt - valitettavasti - ovat kaikkialla samanlaisia pahiksia.

Itse tykkään bongata hassuja vanhanaikaisia sanoja ja vilahduksia maailmasta, mitä ei enää ole. Sellaisia kuin šaketti, tulensytytin tai musiikeri.

Käänteitä ja jännitystä riittää. Suosittelen.

Jaakko Heinimäki: Seitsemän syntiä

Tämä oli kolmas kirja, jonka Heinimäeltä luin. Aiemmissa kirjoissa epätasaisuus häiritsi, varsinkin Oudossa hartauskirjassa. Silti tykkäsin kovasti molemmista, varsinkin Vapahtajan varpajaisista. Tästä en oikein tykännyt. Synnit oli käsitelty asiallisesti, mutta niihin liittyvät tarinat tuntuivat jotenkin päälleliimatuilta ja jäin kaipaamaan niitä lukuisia timanttisia oivalluksia, joita kahdesta muusta kirjasta löytyi läjäpäin.

Oli tälläkin kirjalla hetkensä. Parhaimmillaan Heinimäki on kuvaillessaan Ylpeyden syntiä.

"Syöpää sairastavat lapset välineellistetään rekkitangoiksi täyteen pumpattuja omiatuntoja esitteleviin soul building -näytöksiin, hyvien ihmisten juhliin, joihin on lehtikuvaajia varten teetetty oikein suurennos shekistä, jossa on seitsemännumeroinen luku. Siis hei seitsemännumeroinen: nyt on kyse miljoonista."

Lauri Viita: Suutarikin, suuri viisas

"Toivoinko jotakin.
Enkö jo tiennyt,
kun aurinko nousi,
ettei se poista 
ollutta yötä.

Toivonko vielä.
Enkö nyt tiedä,
kun aurinko laskee,
ettei katoa
se, mikä oli.
Päivä on tullut."

En ole kauhean paljon lukenut runoja. Minä pidän enemmän siitä, että asiat sanotaan selvästi. Jos esittää asiansa niin kierosti, ettei sitä kukaan ymmärrä, niin pidän sitä enemmänkin vittuiluna. Tulinpa silti lukeneeksi tämän, sattuneesta syystä.

Kirjassa on pidempi osuus runoja ja lyhyempi osuus aforismeja ja afosiminoloisia pohdintoja. Runot ovat kauniita, se täytyy myöntää. Tosin vaikuttaisi siltä, että suuri osa on sanoilla enemmän sanoilla leikittelyä kuin jonkin kertomista. Sen valossa aforimiosuuden kolmas aforismi vaikuttaa omituiselta: "Mitä, puhuiko hän viittä kieltä! Entä oliko hänellä asiaa?"

Jo runo-osuus sai minut ajattelemaan, että oliko kaikissa jutuissa mitään tolkkua. Aforismiosuudessa oli jo selviä hullun houreita. Tarkistus Wikipediasta varmisti asian.

En osaa oikein päättää, suosittelisinko vaiko en. Lukekaa itse ja olkaa eri mieltä.